Hlíf frá Hrímfjalli

• t. Hatta frá Ljóma | syntynyt 14.11.2025 | isä Stormur frá Eldfjöllum

Ruunikko askellajiratsastuksen ruusukehai Eldur frá Norðurengjum oli 145 senttimetriä runsaita jouhia, rotutyypillistä ulkonäköä sekä suurta sydäntä. Ori oli niitä hevosia joiden voitiin kuvailla taistelevan ihmisensä puolesta; tätä kuvailua näkee erityisesti esteratsuista. Mutta sisukas, ihmisensä eteen uuvuttuaankin kaikkensa antava Eldur tosiaankin taisteli, niin ovaaliradalla kuin kotosallakin. Sisukas islantilainen osoitti kerta toisensa jälkeen luonteenlujuutensa, työmoraalinsa sekä uskollisuutensa olemalla niin arkisten askareiden kuin kilpailupäivienkin sankari, selkeä käyttöhevonen joka nyt sattui tekemään mielettömiä tuloksia myös kilpakentillä. Kun omistajaperheessä joku hurahti kokeilemaan ratsastusjousiammuntaa, vikeltämistä, hyppäämistä tai mitä tahansa muuta, hevoseksi valikoitui aina Eldur. Viisas, tyyniluontoinen ori oli kärsivällinen, rohkea ja ymmärtäväinen, hevonen joka ei hätkähtänyt räksyttävää koiraa tai aidan toisella puolella humalassa toikkaroivaa polttariväkeä.
Kuten todettua, Eldur oli rotutyypillisen näköinen, ryhdikäs ja järeäjalkainen ori, jonka kaula nyt oli vähän paksunsorttinen niin muodoltaan kuin liittymiltään, lautanenkin vähän lyhyt ja jyrkkä, mutta oria itseään moiset kauneusvirheet eivät hidastaneet eikä ruunikkoa muutoin voinut ulkonäköpuutteista moittia. Lennokkaat, suorat liikkeet keräsivät poikkeuksetta kehuja, kilparadoilta matkaan tarttui valtava pino ruusukkeita. Ei mikään ihme, että tammanomistajat oikein tungeksivat Eldurin kotipihaan tammoinensa! Ori loisti myös periyttäjän jättäen järeä- ja suorajalkaisia, poikkeuksetta hyväluonteisia varsoja vaikka emä olisikin arka, äkäinen tai muutoin luonteeltaan ei-toivotunlainen islanninhevonen. Eldurin jälkeläiset ovat haluttuja niin Islannissa kuin ulkomailla, ja ne ovatkin erinomaisia niin kilpa- kuin jalostusominaisuuksiltaan, mutta myös arkisina harraste- ja pihatyöläisinä. Aina käyttöönsä sopivia, kuten parhaat hevoset ovatkin.

Kauneuskuningattareksi tituleerattu Mynd frá Sólbrekku keräsi yksinomaan kehuja näyttelykehissä, ja oikeastaan muuallakin. 142-senttinen, mustankirjava tamma kiinnitti jo maitovarsana rakenteeseen perehtyneen väen huomion, eikä huomio tosiaan laantunut tamman saadessa ikää. Ei niin pientä asiaa, etteikö Myndiä olisi voinut kehua! Yleisimpien kehujen (kaunis, sopusuhtainen, rotutyypillinen, hyväasentoiset jalat, hyvin liittynyt kaula, hienot reidet, mahtava takaosa kulmauksineen) lisäksi Myndin leukaperiä kehuttiin, miten sen korvat olivat kiinnittyneet toivotulla tavalla; tämmöisiä maallikon silmiin pikkujuttuja, jotka kokonaisuutena kuitenkin muodostavat rodunomaisen ilmeen. Samaa suitsutusta kuultiin tamman liikkeistäkin, käynti sai yhtä lailla kehuja kuin tölttikin, ravia, laukkaa ja passia unohtamatta. Kirjavan luonnettakin saattoi vain kehua, olihan se avoin, kaikkien kanssa toimeen tuleva, sopeutuvainen mutta kuitenkin oman arvonsa ja puolensa pitävä pikkuhevonen, rohkea, sisukas ja yhteistyöhaluinen. Pitipä Myndin lähteä siirtämään lampaita laitumelta toiselle tai viilettää speedpassia hurraavan yleisön edessä, kirjava teki töitä aina suurella sydämellä parhaansa tehden.br /> Varsaonnea Myndillä ei kuitenkaan ollut, monta kertaa tamma loi varsansa, yksi syntyi kuolleena, kaksi kuoli alle viikon vanhoina. Näinä epäonnisina vuosina kirjava sai aina orpovarsan kasvatettavakseen, ja Mynd olikin erittäin huolehtiva, kaikin puolin loistava emä. Sai tamma kasvattaa kaksi omaansakin, orin ja tamman, jotka selvisivät aikuisikään saakka. Pieni jälkeläisotanta, mutta sitäkin laadukkaampi; kumpainenkin varsoista peri emänsä erinomaisen rakenteen sekä luonteen, hienon liikemekaniikan.. Ylipäätään Myndin kohdalla laadun voidaan todellakin sanoa korvaavan määrän!

Eldurin ja Myndin poika, Glóinn frá Sólbrekku (musta, 142cm) keräsi yhtäläistä, hyvä ettei ylimitoitetulta tuntuvaa suitsutusta kuin vanhempansakin. Kompakti, korrekti rakenne, joka oli huomattavasti lähempänä rodun ihanneyksilö kuin keskivertotapausta, upeat matkaavoittavat liikkeet selkeällä liitovaiheella ilman liikeratavirheiden tai liioittelevan kauhomisen häivääkään, loistava luonne. Glóinn osoitti pienestä pitäen olevansa avoin, sosiaalinen, rohkea hevonen, joka tuli toimeen yksinään kuin laumassakin. Vaikka musta tekikin melkoisen komean kilpauran askellajiluokissa parhaiten ori viihtyi vaelluksilla sekä lammaspaimenena osin jo lampaiden itsensä vuoksi; ne olivat orille kuin hevoslauman jatke, ystäviä ja perhettä. Pääsipä Glóinn kokeilemaan jousiammuntaa sekä muita historiallisen ratsastuksen lajeja omistajansa intouduttua lajeista keskiaikamarkkinoilla käytyään. Glóinn ei kauheasti ihmetellyt tai arastellut mitään, vaan suhtautui uusiin asioihin avoimella uteliaisuudella ymmärtäen kuitenkin myös väistää sekä paeta tilanteen niin vaatiessa; rohkea, vaan ei tyhmänrohkea.
Aivan kuten isänsäkin kohdalla oli käynyt, myös Glóinnin jalostukseen tarjoaminen aiheutti ruuhkaa tallin pihaan tammanomistajien joukkovaelluksen vuoksi. Glóinn osoittautui erittäin hyvin tiinehdyttäväksi oriksi, jonka kanssa moni ongelmatammakin sai varsan. Ori myös periytti paljon hyviä ominaisuuksia toimien usein luonnetta, rakennetta sekä liikkeen laatua parantavana voimana – aivan kuten kunnollisen jalostusorin kuuluukin. Arat tammat saivat rohkeampia varsoja, hermostuneet tyynempiä ja kiukkuisemmat leppoisampia, vaatimattomat tammat selkeästi rotutyypillisempiä, korrektirakenteisia jälkeläisiä. Glóinnin jälkeläisiä näkee niin kilparadoilla, vaellushevosina kuin ihan kotipihan harrastehevosia lampaita paimentamassa ja lapsia viihdyttämässä, eikä yksikään ole joutunut kiertolaiseksi huonon luonteen vuoksi tai aikaiseen hautaan heikon jalkaterveyden takia.

Islanninhevoseksi Rán frá Hlíðarhvammi (136cm, hopeanmusta) oli kummallisen sisäänpäinkääntynyt erakko, jonka hevos- ja laumasosiaalisuus olivat miltei olemattomat. Yksikseen viihtyvä tamma kyllä sieti muita hevosia lähellään ajattaen kuitenkin kaikki väkisin rapsuttelemaan tulevat tai samalle heinäkasalle tunkevat kauemmas. Ihmisten kanssa tamma ei paljoa aurinkoisemmalta vaikuttanut suhtautuen kuitenkin hoitotoimenpiteisiin paljon suopeammin kuin laumatovereittensa rapsutteluyrityksiin. Töitä hopeajouhi teki mielellään, kunhan siltä vaadittiin – henkisesti tai fyysisesti – jotain. Aloittelijoiden ratsuksi Rán ei koskaan taipunut, se turhautui todella nopeasti epäselviin apuihin, heikkoon tasapainoon sekä muihin kokemattomien ratsastajien ymmärrettäviin virheisiin. Osaavan ihmisen kanssa Rán oli erinomainen vaellusratsu, erinomainen askellajihevonen sekä näppärä kaveri pienille esteillekin. Rán loisti kilpakentillä, ovaaliradalla sekä areenalla se sai suorittaa yksinään (no, ratsastajan kanssa) muista hevosista välittämättä, ja tamma liikkui todella komeasti kaikissa askellajeissa. Olipa kyse pelkistä töltti- tai passiluokista tai 4- tai 5-käyntiluokista, Rán pärjäsi aina hyvin.
Rakenteeltaan Rán oli kevyemmän sorttinen, kuitenkin sopusuhtainen hevonen, rotuleimaltaan erinomainen. Kuivat, hyväasentoiset ja vahvat jalat olivat kuitenkin tamman paras ominaisuus yhdessä sen liikkeiden kanssa; koskaan Ránia ei moitittu liian hitaaksi, lähinnä hopeajouhen askellajeja kehuttiin adjektiivein "tarmokas", "joustava" sekä "suuriliikkeinen". Ránille valittiin sosiaalisempia, kaikin puolin hyväluonteisiksi tiedettyjä oreja. Lopputulokset vaihtelivat, osa varsoista peri emänsä erakkomaisen, happamantympeän persoonan, toinen puolisko taas sai avoimemman, selkeän sosiaalisen ja rotutyypillisemmän luonteen. Jokainen Ránin varsoista liikkuu erinomaisesti, niillä on loistavat jalat niin asentojen kuin terveydenkin osalta, mutta rakenne meinaa olla siellä kevyemmällä puolella.

Tinna frá Hrímfjalli (139cm, hopeanruunikko) edustaa Ránin jälkeläisten sosiaalisinta päätyä, ja emätamma olikin perin juurin väsyneen ja tympääntyneen oloinen kasvattaessaan ylitsepursuavan sosiaalista tytärtään. Pienestä pitäen lauma- ja hevossosiaalinen Tinna kasvoi hurmuriksi, joka sai helposti uusia neli- ja kaksijalkaisia ystäviä. Tammasta tulikin vaellustallin tähtihevosia, ilopilleri, joka kaiken päälle sieti kaiken tasoiset ihmiset selässään isommin välittämättä, vaikka sitä olisi kiskottu hännästä tai roikuttu koko vaelluksen ajan kuolaimissa kiinni. Muutoinkin Tinna oli helppo, mutkaton käsitellä kaikissa tilanteissa, hyvähermoisuutensa ja tyyneytensä vuoksi passeli niin turistiletkan vetäjäksi kuin peränpitäjäksikin. Yleensä tamma päätyi asiakkaan ratsuksi, vaikka olikin erinomaisen ratsastettavuutensa sekä siirappisesti ilmaisten satumaisen pehmeitten liikkeidensä vuoksi myös oppaiden lempiratsuja. Ja kuka nyt ei Tinnan kaltaisesta kullanmurusta olisi pitänyt!
Pehmeyden lisäksi Tinnan liikkeistä löytyi pituutta, elastisuutta sekä hieno liitovaihe, korkeuttakin, kunhan ratsastaja sellaista osasi pyytää. Tamma olikin emänsä muiden varsojen tapaan laadukasliikkeinen hevonen, näyttävä muttei ylilyöty. Tinna oli myös ryhdikäs, hyväjalkainen, kevyenpuoleinen mutta sopusuhtainen tamma, pikkuisen alakaulaa ja muita melko pieniä virheitä muutoin tasapainoisessa kokonaisuudessa. Onkin sääli, ettei Tinna saanut kuin kaksi varsaa, tämän meidän Hlífin sekä tammavarsan, joka jäi kasvattajansa luokse emänsä kaltaiseksi vaellustallin asiakkaiden suosikkiratsuksi. Tinna periytti ennen kaikkea kestävyyttä sekä terveyttä, hyvää mutta liioittelematonta liikemekaniikkaa sekä rohkeaa luonnetta. Hopeajouhinen oli hyvän, luotettavan perushevosen perikuva, ja tämänkaltaiset hevoset ovat painonsa arvoisia kullassa monille hevosalan yrityksille sekä harrastajille.

Ruunivoikko, 140cm korkea Vökull frá Glitrandi oli yksi Ránille valituista oreista ja Tinnan isä. Vökull lienee tuttu nimi myös Pohjoismaiden islanninhevospiireissä; orin poikia saatiin ostettua Norjaan sekä Ruotsiin, mistä suku lähti leviämään muihinkin Pohjoismaihin. Nykyään Vökullin alenevan polven jälkeläisiä onkin eniten Ruotsissa ja Suomessa, Islannissa suku on pieni mutta hyvinvoiva. Ruunivoikko askellajiluokkien mestari ihastutti avoimella, positiivisella, sosiaalisella luonteellaan, yhteistyökyvyllään sekä nöyryydellään eikä rotumääritelmän mukainen, komea rakenne ainakaan haitannut. Runsas jouhipilvi kruunasi komeuden. Orilautakuntakin kehui Vökullin kirjaimellisesti korvista kavioihin; hyvin sijoittuneet korvat, hyvät leukaperät, hyvä ryhti, lihaksikas sopusuhtainen hevonen, hyväasentoiset kuivat jalat ja niin edelleen. Isoja vikoja Vökullissa ei ollut, sen ja poikiensa suosio Islannissa pysyi maltillisena lähinnä orin oman hyvin yleisen, elinvoimaisen isälinjan vuoksi.
Parhaimmillaan Vökull oli passiluokissa, erityisesti speedpassissa. Nopea, niin passissaan kuin töltissään puhdasliikkeinen pikkuori hurmasi muissakin askellajiluokissa sekä kisakauden ulkopuolella omistajaperheensä harrasteratsuna, jonka kanssa tehtiin vähän kaikkea pikkuesteiden hyppäämisestä kotikylän ainoassa kebabpaikassa pyörähtämiseen. Hyppääminen oli hevosen oma lempijuttu, itse asiassa ruunivoikko oli melkoisen lahjakas hyppääjä niin tekniikan kuin kapasiteetinkin puolesta. Monipuolinen, mukavaluontoinen, kaikin puolin edustava islantilaisori jätti yhtäläisen edustavia jälkeläisiä, suurimmilta osin korrektirakenteisia, hyväluontoisia käyttöhevosia vähän joka lähtöön lammaspaimenen työkaverista kilparatsuun.

Sukuselvityksestä kiitos Lissu T.!