Hatta frá Ljóma

Hattan isänemä, 140-senttinen hiirakko tamma Freyja frá Eldfjöllum sai emänsä alati iloisesti pystyssä sojottavat pitkät korvat sekä samettisen suklaiset nappisilmät, muutoin harmaasävyinen hevonen näytti selkeästi enemmän isältään. Freyja oli ryhdikäs, hyväleimainen tamma, jolla oli erityisen ilmeikäs pää. Sen kaula oli hieman kevyen sorttinen, kuitenkin niin pituudeltaan kuin liittymiltään hyvä, niskakin pitkä. Runko oli aavistuksen pitkänpuoleinen, säkä selkeä, satulansija hyvä, lavat pitkät ja loivat ja lanne yhtä lailla pitkä ja vahva, reisilihakset erinomaiset. Jalat olivat kuivat ja hyväluiset, takajalat hyväasentoiset ja etujalatkin vain hieman hajavarpaiset. Hiirakon liikkeissä tämä ei näkynyt, askel pysyi suorana joka askellajissa. Sitä kehuttiin askelten tarmokkuudesta ja matkaavoittavuudesta, käyntiin sekä raviin toivottiin lisää ilmavuutta, laukka, passi sekä töltti olivat hyvät sellaisenaan. Mikäli Freyjan kanssa olisi kilpailtu, sillä olisi ollut täysin realistiset mahdollisuudet pärjätä askellajiluokissa. Uransa tamma kuitenkin teki samoissa tehtävissä kuin emänsä, lampaita sekä tursiteja katsien. Freyjasta tuli jo nuorella iällä tallinsa luottoratsu, hevonen joka kantoi jokaisen selkäänsä nousevan ratsastuskokemuksesta riippumatta perille. Luottoratsun lisäksi hiirakko oli luottohevonen muutenkin, alati positiivinen, iloisen pirteä turistiviihdyke, lapsenvahti, lammaspaimen ja työkaveri, jonka elon varrelle ei tuntunut osuvan ensimmäistäkään huonoa päivää. Kasvattaja sai totisesti hartaasti toivomansa parannellun version Svala-emästä!
Vanhemmiten Freyja pääsi esittelemään lempeää, kuitenkin johdonmukaisen jämptiä kasvatustaan seitsemän varsansa kanssa. Freyjan jälkeläiset ovat olleet kysyttyjä niin Islannissa kuin saaren ulkopuolellakin, lammasfarmeilla, vaellusyrityksillä, kilpatalleilla. Jokainen varsoista onkin täyttänyt niiden eteen asetetut kieltämättä kookkaat saappaat, myös Hattan isä Stormur. 32-vuotiaaksi eläneen terästamman jälkeläiset ovat sopeutuvaisia, hyvähermoisia, kaikin puolin hyväpäisiä työmyyriä, joilta löytyy riittävästi liikettä ja rakennetta kaiken maailman käyttöön ja näyttöön.

Vain 10-vuotiaana tapaturmaisen, vakavan jalanmurtuman vuoksi lopetettu Vindur frá Skógum, Hattan isänisä, oli todella lupaava kilpa- ja jalostusori. Sitä kuvailtiin Blærin hienoimmaksi pojaksi, Dísan yllätystimantiksi, viisikäyntiluokkien valloittajaksi ja tie miksi muuksi. Monet kuvauksista, lisänimistä, edustivat hieman kioskikirjamaista osastoa, mutta toisaalta Vindurin pelkkiä voittoja sisältänyt kilpaura sekä suitsuttavat jalostusarvostelulausunnot niin orin rakenteesta kuin liikkeistä olivat nekin kuin kioskikirjallisuuden juonikuvio. Mustankirjava, 147-senttinen islantilaisori oli aika vaatimaton, hiljainen hevonen, joka kyllä teki kilpailuissa parhaansa viihtyen kuitenkin selkeästi paremmin pienen kotitallinsa rauhassa. Ori suhtautui kaikkeen uuteen rohkealla uteliaisuudella jo pikkuvarsana, mahdollinen jännittäminenkin jäi nopeasti taka-alalle. Teräväpäinen, oppivainen Vindur oli helppo kouluttaa, miellyttävä käsitellä ja oikea ilo ratsastaa, olipa ohjelmassa hupimielinen kaljatöltti, öinen revontuliretki tai kilpailustartti. Aiemmin kehutut rakenne sekä liikkeet tosiaan olivat hyvän sijaan kiitettävän puolella, kirjava ori oli ryhdikäs, sopusuhtainen ja suorastaan elegantti. Pää oli ilmeikäs ja viehättävä, kaula ylös kiinnittynyt ja taipuisa, lavat pitkät ja loivat, selkä joustava ja lautanen pitkä. Jalat olivat pitkähköt, niiden nivelet sekä jänteet vahvat, eikä jalka-asennoissa ollut mainitsemisen arvoisia virheitä. Vindur liikkui erityisesti kokoonsa nähden isosti, korkein, laajoin ja joustavin askelin, eikä liitoa todellakaan puuttunut!
Nuorena kuollut islantilainen satuori ehti jättää viisi varsaa. Aivan kuten Hattan isä Stormur, sen sisaruksetkin ovat hienoja, rotutyypillisiä islanninhevosia, joista löytyy laatua, liikettä, rakennetta, paljon kehumisen ja ennen kaikkea jalostamisen arvoisia ominaisuuksia.

Eldurin ja Myndin poika, Hattan emänisä Glóinn frá Sólbrekku (musta, 142cm) keräsi yhtäläistä, hyvä ettei ylimitoitetulta tuntuvaa suitsutusta kuin vanhempansakin. Kompakti, korrekti rakenne, joka oli huomattavasti lähempänä rodun ihanneyksilö kuin keskivertotapausta, upeat matkaavoittavat liikkeet selkeällä liitovaiheella ilman liikeratavirheiden tai liioittelevan kauhomisen häivääkään, loistava luonne. Glóinn osoitti pienestä pitäen olevansa avoin, sosiaalinen, rohkea hevonen, joka tuli toimeen yksinään kuin laumassakin. Vaikka musta tekikin melkoisen komean kilpauran askellajiluokissa parhaiten ori viihtyi vaelluksilla sekä lammaspaimenena osin jo lampaiden itsensä vuoksi; ne olivat orille kuin hevoslauman jatke, ystäviä ja perhettä. Pääsipä Glóinn kokeilemaan jousiammuntaa sekä muita historiallisen ratsastuksen lajeja omistajansa intouduttua lajeista keskiaikamarkkinoilla käytyään. Glóinn ei kauheasti ihmetellyt tai arastellut mitään, vaan suhtautui uusiin asioihin avoimella uteliaisuudella ymmärtäen kuitenkin myös väistää sekä paeta tilanteen niin vaatiessa; rohkea, vaan ei tyhmänrohkea.
Aivan kuten isänsäkin kohdalla oli käynyt, myös Glóinnin jalostukseen tarjoaminen aiheutti ruuhkaa tallin pihaan tammanomistajien joukkovaelluksen vuoksi. Glóinn osoittautui erittäin hyvin tiinehdyttäväksi oriksi, jonka kanssa moni ongelmatammakin sai varsan. Ori myös periytti paljon hyviä ominaisuuksia toimien usein luonnetta, rakennetta sekä liikkeen laatua parantavana voimana – aivan kuten kunnollisen jalostusorin kuuluukin. Arat tammat saivat rohkeampia varsoja, hermostuneet tyynempiä ja kiukkuisemmat leppoisampia, vaatimattomat tammat selkeästi rotutyypillisempiä, korrektirakenteisia jälkeläisiä. Glóinnin jälkeläisiä näkee niin kilparadoilla, vaellushevosina kuin ihan kotipihan harrastehevosia lampaita paimentamassa ja lapsia viihdyttämässä, eikä yksikään ole joutunut kiertolaiseksi huonon luonteen vuoksi tai aikaiseen hautaan heikon jalkaterveyden takia.

Tinna frá Hrímfjalli (139cm, hopeanruunikko) edustaa emänsä Ránin jälkeläisten sosiaalisinta päätyä, ja emätamma olikin perin juurin väsyneen ja tympääntyneen oloinen kasvattaessaan ylitsepursuavan sosiaalista tytärtään. Pienestä pitäen lauma- ja hevossosiaalinen Tinna kasvoi hurmuriksi, joka sai helposti uusia neli- ja kaksijalkaisia ystäviä. Tammasta tulikin vaellustallin tähtihevosia, ilopilleri, joka kaiken päälle sieti kaiken tasoiset ihmiset selässään isommin välittämättä, vaikka sitä olisi kiskottu hännästä tai roikuttu koko vaelluksen ajan kuolaimissa kiinni. Muutoinkin Tinna oli helppo, mutkaton käsitellä kaikissa tilanteissa, hyvähermoisuutensa ja tyyneytensä vuoksi passeli niin turistiletkan vetäjäksi kuin peränpitäjäksikin. Yleensä tamma päätyi asiakkaan ratsuksi, vaikka olikin erinomaisen ratsastettavuutensa sekä siirappisesti ilmaisten satumaisen pehmeitten liikkeidensä vuoksi myös oppaiden lempiratsuja. Ja kuka nyt ei Tinnan kaltaisesta kullanmurusta olisi pitänyt!
Pehmeyden lisäksi Tinnan liikkeistä löytyi pituutta, elastisuutta sekä hieno liitovaihe, korkeuttakin, kunhan ratsastaja sellaista osasi pyytää. Tamma olikin emänsä muiden varsojen tapaan laadukasliikkeinen hevonen, näyttävä muttei ylilyöty. Tinna oli myös ryhdikäs, hyväjalkainen, kevyenpuoleinen mutta sopusuhtainen tamma, pikkuisen alakaulaa ja muita melko pieniä virheitä muutoin tasapainoisessa kokonaisuudessa. Onkin sääli, ettei Tinna saanut kuin kaksi varsaa, tämän meidän Hattan emän Hlífin sekä tammavarsan, joka jäi kasvattajansa luokse emänsä kaltaiseksi vaellustallin asiakkaiden suosikkiratsuksi. Tinna periytti ennen kaikkea kestävyyttä sekä terveyttä, hyvää mutta liioittelematonta liikemekaniikkaa sekä rohkeaa luonnetta. Hopeajouhinen oli hyvän, luotettavan perushevosen perikuva, ja tämänkaltaiset hevoset ovat painonsa arvoisia kullassa monille hevosalan yrityksille sekä harrastajille.

Sukuselvityksestä kiitos Lissu T.!