Stormur frá Eldfjöllum

Muhkean harjan seasta iloisesti pystyssä sojottavat pitkät korvat, pitkähkö kyömypää, sydämet sulattavat nappisilmat, hyvän pituinen mutta valitettavan alaskiinnittynyt kevyt kaula, selkeän hajavarpainen ja käyräkintereinen, rungoltaan kuitenkin sopusuhtainen ja lihaksikas. 136-senttinen, punahallakko Svala frá Snæfellsnesi ei tosiaan hurmannut ulkomuodollaan, vaikka olikin ilmeikäs ja parhaalla mahdollisella tavalla persoonallinen; ei kaunis, mutta tunnistettava, vioistaan huolimatta erittäin terve ja kestävä pieni hevonen. Sen erinomaiset passi ja töltti tietysti paikkasivat rakenteen puutteita, joskin lyhyt, passitahtinen käynti veti uuden miinuksen arvosteluja harrastavien kirjoihin. Svalan kanssa ei juuri kilpailtu, silloin tällöin jokunen speedpassiluokka pitkälti huvin vuoksi - veikeän näköinen hallakko oli työhevonen, ei mikään kilpapeli! Kiireisimpinä turistikausina tamma toimi joko ryhmänvetäjän tai kokeneen asiakkaan ratsuna, muutoin Svalan kanssa tehtiin lammaspaimenen hommia. Sisukas, sitkeä, sopeutuvainen hallakko olikin aina ensimmäinen pitkille lammaslauman siirtoreissuille valittava ratsu, pitkille vaelluksillekin Svalalle löytyi aina innokas ottaja. Reipas pikku puurtaja oli töiden ulkopuolella varsamaisen kujeileva, läheisyydestä ja rapsutuksista nauttiva nallekarhu, jonka osaksi koitui kerta toisensa jälkeen innokkaiden lapsituristien harjausinnon kohteeksi päätyminen.
Svala varsotettiin neljä kertaa; kyllä hyvä työtamma kannatti varsottaa, vaikka naapurikarsinan vuohellakin oli suorempi, somempi naama. Sulhoiksi valkattiin hyväjalkaisia, jo jälkeläisiä jättäneitä vanhempia oreja, ja valintojen sekä geenilotto-onnen myötä Svalan jälkikasvulla onkin emänsä hieno, hyvähermoinen, työteliäs luonne sekä isiensä rotutyypillisempi pää kera parempien jalka-asentojen. Svala sai eläköidyttyään elellä rauhassa lampaiden ja vuohien seassa kuollen luonnollisista syistä korkeassa 31 vuoden iässä.

Yksi Svalan sulhasista, Logi frá Grjótárdal, teki sekin lammaspaimenen töitä sen, minkä töltti- ja passiluokissa kilpailemiseltaan ehti. 141cm korkea, kulomusta ori liikkui puhtain, pitkin, elastisin liikkein kaikissa askellajeissa, sitä kehuttiin niin eteenpäinpyrkimyksestä, liidosta kuin tahdistakin, samaten luontaisesta tasapainosta. Varmajalkainen, nopea Logi oli yhtä kotonaan karuilla erämailla kuin ovaaliradallakin saaden aina suurimman mielihyvän työstä itsestään, ratsastajan kiitokset sekä hurraava yleisö toivat vain tervetullutta lisämaustetta. Kulomusta hulmuharja käänsikin katseita, muutoinkin kuin komeiden liikkeidensä tai voitokkaan uransa vuoksi. Logi oli ryhdikäs, sopusuhtainen islanninhevonen, jolla oli ilmeikäs pää ja monen arvostelupaperin esille tuomat voimakkaat leukaperät, hyvä niska sekä kaula, korkeahko säkä, pitkät loivat lavat sekä vahva, pitkähkö lanne kuivien, suora-asentoisten jalkojen päällä. Leukaperien ohella kovaa kaviomateriaalia sekä kavioiden vahvoja kantoja kehuttiin useamman kerran. Ori sopeutui joka tilanteeseen, teki työnsä tarkasti ja tunnollisesti, ei tehnyt epämiellyttävistäkään tapahtumista numeroa, sieti hälyä ja toimettomuutta keräämättä liikoja pöllöenergioita. Hieman jäyhä ja vakava, kuitenkin niin käsiteltävyydeltään kuin ratsastettavuudeltaankin erinomaisen toimiva, mukava hevonen.
Komea, kilpailuissa menestynyt ja arkisissakin töissä pidetty ori olisi saanut enemmänkin tammavieraita kuin omistajansa otti vastaan. Logista jäi lopulta 33 jälkeläistä, iloisen kirjava joukko turistien vaellusratsusta seuraavaan viisikäyntiluokkien ruusukehaihin. Logi teki hyviä jälkeläisiä tamman kuin tamman kanssa; se toi ryhtiä, hyväasentoiset jalat sekä tyynen, mutkattoman luonteen, vaikka emä olisi ollut kuinka vinkurajalkainen hermokimppu. 26-vuotias ori lopetettiin nopeasti huonoon kuntoon menneiden hampaiden vuoksi, muutoin ikääntyvä islantilainen oli hienossa kunnossa.

Yhdistelmän tuloksena syntyi Freyja frá Eldfjöllum, Stormurin emä. 140-senttinen hiirakko tamma sai emänsä alati iloisesti pystyssä sojottavat pitkät korvat sekä samettisen suklaiset nappisilmät, muutoin harmaasävyinen hevonen näytti selkeästi enemmän isältään. Freyja oli ryhdikäs, hyväleimainen tamma, jolla oli erityisen ilmeikäs pää. Sen kaula oli hieman kevyen sorttinen, kuitenkin niin pituudeltaan kuin liittymiltään hyvä, niskakin pitkä. Runko oli aavistuksen pitkänpuoleinen, säkä selkeä, satulansija hyvä, lavat pitkät ja loivat ja lanne yhtä lailla pitkä ja vahva, reisilihakset erinomaiset. Jalat olivat kuivat ja hyväluiset, takajalat hyväasentoiset ja etujalatkin vain hieman hajavarpaiset. Hiirakon liikkeissä tämä ei näkynyt, askel pysyi suorana joka askellajissa. Sitä kehuttiin askelten tarmokkuudesta ja matkaavoittavuudesta, käyntiin sekä raviin toivottiin lisää ilmavuutta, laukka, passi sekä töltti olivat hyvät sellaisenaan. Mikäli Freyjan kanssa olisi kilpailtu, sillä olisi ollut täysin realistiset mahdollisuudet pärjätä askellajiluokissa. Uransa tamma kuitenkin teki samoissa tehtävissä kuin emänsä, lampaita sekä tursiteja katsien. Freyjasta tuli jo nuorella iällä tallinsa luottoratsu, hevonen joka kantoi jokaisen selkäänsä nousevan ratsastuskokemuksesta riippumatta perille. Luottoratsun lisäksi hiirakko oli luottohevonen muutenkin, alati positiivinen, iloisen pirteä turistiviihdyke, lapsenvahti, lammaspaimen ja työkaveri, jonka elon varrelle ei tuntunut osuvan ensimmäistäkään huonoa päivää. Kasvattaja sai totisesti hartaasti toivomansa parannellun version Svala-emästä!
Vanhemmiten Freyja pääsi esittelemään lempeää, kuitenkin johdonmukaisen jämptiä kasvatustaan seitsemän varsansa kanssa. Freyjan jälkeläiset ovat olleet kysyttyjä niin Islannissa kuin saaren ulkopuolellakin, lammasfarmeilla, vaellusyrityksillä, kilpatalleilla. Jokainen varsoista onkin täyttänyt niiden eteen asetetut kieltämättä kookkaat saappaat, myös Stormur. 32-vuotiaaksi eläneen terästamman jälkeläiset ovat sopeutuvaisia, hyvähermoisia, kaikin puolin hyväpäisiä työmyyriä, joilta löytyy riittävästi liikettä ja rakennetta kaiken maailman käyttöön ja näyttöön.

Vain 10-vuotiaana tapaturmaisen, vakavan jalanmurtuman vuoksi lopetettu Vindur frá Skógum, Stormurin isä, oli todella lupaava kilpa- ja jalostusori. Sitä kuvailtiin Blærin hienoimmaksi pojaksi, Dísan yllätystimantiksi, viisikäyntiluokkien valloittajaksi ja tie miksi muuksi. Monet kuvauksista, lisänimistä, edustivat hieman kioskikirjamaista osastoa, mutta toisaalta Vindurin pelkkiä voittoja sisältänyt kilpaura sekä suitsuttavat jalostusarvostelulausunnot niin orin rakenteesta kuin liikkeistä olivat nekin kuin kioskikirjallisuuden juonikuvio. Mustankirjava, 147-senttinen islantilaisori oli aika vaatimaton, hiljainen hevonen, joka kyllä teki kilpailuissa parhaansa viihtyen kuitenkin selkeästi paremmin pienen kotitallinsa rauhassa. Ori suhtautui kaikkeen uuteen rohkealla uteliaisuudella jo pikkuvarsana, mahdollinen jännittäminenkin jäi nopeasti taka-alalle. Teräväpäinen, oppivainen Vindur oli helppo kouluttaa, miellyttävä käsitellä ja oikea ilo ratsastaa, olipa ohjelmassa hupimielinen kaljatöltti, öinen revontuliretki tai kilpailustartti. Aiemmin kehutut rakenne sekä liikkeet tosiaan olivat hyvän sijaan kiitettävän puolella, kirjava ori oli ryhdikäs, sopusuhtainen ja suorastaan elegantti. Pää oli ilmeikäs ja viehättävä, kaula ylös kiinnittynyt ja taipuisa, lavat pitkät ja loivat, selkä joustava ja lautanen pitkä. Jalat olivat pitkähköt, niiden nivelet sekä jänteet vahvat, eikä jalka-asennoissa ollut mainitsemisen arvoisia virheitä. Vindur liikkui erityisesti kokoonsa nähden isosti, korkein, laajoin ja joustavin askelin, eikä liitoa todellakaan puuttunut!
Nuorena kuollut islantilainen satuori ehti jättää viisi varsaa. Aivan kuten Stormur, sen sisaruksetkin ovat hienoja, rotutyypillisiä islanninhevosia, joista löytyy laatua, liikettä, rakennetta, paljon kehumisen ja ennen kaikkea jalostamisen arvoisia ominaisuuksia.

Blær frá Heklu lienee monelle hevosihmiselle tuttu, vaikkei orin nimi soittaisikaan mitään kelloja. Komean kirjava islantilaisori on nimittäin ollut monen painotuotteen sekä hevosvarustekatalogin mallina, onpa ori esiintynyt muutamissa islantilaisissa televisiosarjoissakin. Se perinteinen koulutarvikesetti, jossa jokainen esine kierrevihkosta pyyhekumiin koristetaan samalla kuvalla, kuorrutettiin muutamana vuonna nimenomaan Blærin potretilla. Islanninhevosihmiset kuitenkin tuntevat kirjavan pitkälti loistavana viisikäyntikilpailijana ja periyttäjänä. Blær liikkui tyylipuhtaasti pitkin, ilmavin, matkaavoittavin askelin, jalkojen laahaaminen tai jollain tavoin virheellinen liikerata ei tullut kuulonkaan. Erityisesti nopeatempoinen töltti nosti kuvainnollisen hymyn hevosen huulille, samalla tavoin kuin pitkät, rauhalliset vaellukset. Muutoin mutkaton, kiltti, yhteistyöhaluinen ori tuhosi joka ikisen loimen joka sen ylle puettiin, ja pitkät karsinassa vietetyt ajat saivat orin potkimaan seiniä. Se viihtyi ulkosalla haikaillen sisälle vasta tuulen yltyessä myrskylukemiseen - silloinkin kirjava tuntui pyörtävän päätöksensä muutamassa tunnissa. Loimivapaana ulkoilmaelämää, säännöllisesti töihin pääsevä ori oli hyvin leppoisa tapaus, rento ja itsevarma hevonen joka ei paljoa oman pihan taikka naapuritallien kukkoilevien orien huuteluista jaksanut välittää.
Komeakin Blær oli, kuvauksellisuutensa lisäksi. Harvinaisen runsaan, paksun leijonanharjan alle piiloutui hieno pää, pitkä niska, erinomainen kaula sekä säkä, pitkät hyväasentoiset lavatkin jäivät osin jouhiputouksen alle. Ori oli harmoninen, vahva ja sulavalinjainen, kaikin puolin sopusuhtainen ja hyväjalkainen, "hevonen jolla ei ole huonoa (kamera)kulmaa". 52 jälkeläistä jättänyt ori oli niitä hevosia, joiden jokainen jälkeläinen tuntui olevan edellistä hienompi, oli emä kuinka vaatimaton tahansa. Blær toi varsoihin laatua liikkeistä rakenteeseen unohtamatta iloista pilkettä silmäkulmassa. Ori lopetettiin ikääntymisen mukanaan tuomien vaivojen vuoksi sen ollessa 27-vuotias.

Arkinen. Tavanomainen. Tusinan kolmastoista. Dís frá Fjallabaki oli se massaan katoava kuuspuolen-seiskan hevonen. Herttainen, kyllä, omalle väelleen tietysti rakkain ja tärkein, mutta persoonanakin ennemmin hieman vetäytyvä tapettiinsulautuja kuin luonteva supersympaattinen kansanhurmaaja. Dísalla ei ollut taipumusta sen enempää epäluuloiseen pälyilemiseen kuin diivamaiseen kiukutteluunkaan, tamma oli hyvin tasainen ja sävyisä luonteenlaatu ilman mainittavia draamankaaria. Se työskenteli mielellään, ylitti esteet epäröimättä, kahlasi pienet purot sekä voimakkaammat virrat, sieti harjaansa nykivät lapset sekä alati kaikelle räksyttävän turhankin virkaintoisen vahtikoiran. Dísasta oli vain mukavaa olla mukana, osallisena. 144cm korkea, rautias tamma ei ollut se ryhdikkäin, harmonisin tai jaloin hevonen, vaikka sillä sievä pää sekä somat, tosin turhankin pienet pyöreät korvat olikin. Raudikon niska sekä kaula olivat melko lyhyet, kaula tosin liittyi erityisesti runkoon hyvin. Säkä, selkä ja lautanen olivat hyvät, lanne jäykänpuoleinen, lavatkin hieman lyhyen- ja pystynsorttiset. Jalka-asennot olivat edestä ahtaat, vuohisetkin hieman vennot, muuta vikaa Dísan jaloista ei sentään löytynyt. Askel jäi tamman yrityksistä sekä hienosta eteenpäinpyrkimyksestä lyhyeksi, laukkaa moitittiin suorastaan latteaksi, ravissa ja töltissä Dís kuitenkin paransi selkeästi. Kuten todettua, melkoinen tusinatamma, keskivertotamma, jopa paikoin hieman keskivertoa heikompi. Pieni soma reppana.
Ikä ei tehnyt Dísasta Tuhkimon kaltaista tanssiaisten kuningatarta, vaikka sen myöhemmistä vuosista löytyykin hieman satukirjamainen altavastaajan sankaritarina. Dís sai kaksi varsaa, itsensä kaltaisen arkisen tavanomaisen, rakastettavan harrastehevosen, sekä orin, joka nousi Islannin kuumimmaksi nimeksi keräten lyhyeksi jääneen elämänsä aikana enemmän suitsutusta kuin emänsä koko suku.. no, koskaan. Raudikko lopetettiin sen ollessa 24-vuotias, vielä virkeä ja voimissaan, vailla suurempia vanhuuden mukanaan tuomia vaivoja.

Sukuselvitykestä kiitos Lissu T.!