PARAS MINUSTA

On olemassa asioita, joiden myöntämistä lykkää aina viimeiseen asti.

Sellaisia asioita on niin paljon kivuttomampaa kierrellä, siirtää myöhemmäksi ja olla katsomatta niitä oikeasti silmiin. Ajatella niitä voi kyllä, mutta silloinkin ihan vain ohimennen. Itse olen viimeiset kaksi vuotta yrittänyt tehdä tismalleen niin yhden asian kanssa. Yrittänyt olla myöntämättä edes itselleni; se on niin kipeä ja arka, että pelkään satuttavani itseäni, jos jään liian pitkäksi edes tarkastelemaan sitä. Olen yrittänyt valaa itselleni uskoa siihen, että jos vain jatkan tarpeeksi sinnikkäästi, niin kyllä se tunne menee vielä ohi.

Olen vakuutellut itselleni, ettei sillä ole oikeastaan väliä ja ettei minun tarvitse vielä tietää vastausta tai löytää selitystä juuri nyt. Miettinyt, että ehkä jos en koskaan sano sitä ääneen, enkä kunnolla ajattelisikaan, niin ehkä se ei olisi vielä totta ollenkaan.

Nimittäin se, että pelkään urani huippuhetkien olevan jo ohitse.

Se on julma ajatus. Etenkin nyt, kun pitäisi olla innostunut, keskittynyt ja valmis vuoden suurimpaan suoritukseen. Pitäisi ajatella tulevaa kilpailua, omaa ratsastusta, Tinniä ja kaikkia niitä pieniä asioita, joista hyvä kilpasuoritus lopulta rakentuu. Pitäisi olla tässä hetkessä - ei menneisyydessä.

Ajatus painaa harteillani, vaikka kuinka yritän suoristaa selkääni ja karistella sen pois. Ja pahinta on, että vaistoan miten se valahtaa vähitellen myös allani seisovan nuoren ruunan harteille.

Sillä ei ole hajuakaan siitä, että kaksi vuotta takaperin seisoin juuri näissä kilpailuissa tuplamestarina. Että minun nimeni oli silloin lajin huippunimiä. Että menin silloin kaikkiin tämän maan kilpailuihin tietäen, että minulla oli kaikki mahdollisuudet voittaa. Että minulta odotettiin onnistumista ja että minä odotin sitä ehkä kaikkein eniten ihan itse.

Olin niin hirveän naiivi, kun ajattelin silloin niiden hetkien olevan alku jollekkin pysyvälle menestykselle. En ajatellut, että huipulta voisi joskus tulla alas - kaikkien urahan loppui aina vasta huipulla. Olin mielestäni vain ponnahduslaudalla jonnekin. Ajattelin, että oli viimein pistetty isoa vaihdetta silmään ja että nyt mentäisiin.

Niin ei valitettavasti ollut.

Tunnen edelleen pokaalin viileän puraisun syksyisenä iltana kämmenessäni, miten voittoruusuke hulmuaa kunniakierroksen aikana ja sen oudon epätodellisen tunteen, kun on juuri onnistunut niin täydellisesti, ettei hetkeen tarvitse miettiä mitään muuta. Muistan, miten tunsin kuuluvani tähän maailmaan, tähän islanninhevosten ihmeellisen upeaan maailmaan, johon olin vuosien aikana ehtinyt rakentaa itselleni kodin, identiteetin ja kokonaisen elämän, ja ehkä se suurin virhe piilikin siinä. Ehkä sillä hetkellä aloin kuvitella, että olin vihdoin saavuttanut jotain, mitä kukaan ei voisi enää minulta viedä pois.

Koska sitten tulivat Eemil Sodantaival ja Solveig Borgersen, jotka vuotta myöhemmin tiputtivat minut menestyshumusta brutaalisti takaisin maanpinnalle.

Viime vuonna jäin katkerasti nuolemaan näppejäni ilman mestaruuksia. Se oli tietysti itsessäänkin jo kova kolaus, mutta ei kuitenkaan ainoa asia, joka painoi mieltä. Mieltä painoi myös se, että olin ensimmäistä kertaa joutunut tarkastelemaan itseäni ilman menestyksen tuomaa tukea ja turvaa.

Kuka minä olin, jos en ollut enää mestari?

Siihen en löytänyt vastausta viime vuonna, enkä tiedä, tulenko löytämään sitä tänäkään vuonna.

Kuuluttajan ääni kantautuu ilmoille ja tämän päivän minun on mentävä selvittämään, oliko paras minusta jo nähty.

KYLLÄ NET SIELÄ TIETÄÄ

Mie oon aina luottanu siihen, et kyllä net sielä tietää. Joittenkin mielestä se on varmaan vähän höperöhkö tapa kulkea täsä maailmassa, mutta minkäs mie sille mahan! Jos mie meen lääkäriin, niin kyllä se lääkäri tietää mitä tekkee, ja jos auto alkaapi temppuilemaan, niin vien sen korjaamolle ja luotan, että kyllä net sielä tietää, mikä sitä vaivaa. Vaikka miel tekiskin, niin ei miun tarvi alkaa vieressä neuvomaan, että katopa tuota tai entä jos tämä tai jospa se tuo johto olisi. Eihän semmosta tuu ko sotkua!

Issikkamestaruuksista mie aattelen ihan samoin. Täälä on ihmisiä, jokka on tehny näitä hommia ties kuinka kauan ennen kuin miekään oon hevosiinpäi kattonukkaa ja kyllä net sieltä tietää, miten näitä hommia tehhään. Että mie voin vaan tulla paikalle ja kathoa mitä käy.

Niin. Mie vissiin oon aina tykänny siit semmosest ajatuksest, ettei ite tarvii ihan kaikkea osata. Jos nimittäi joka asia pittää ite tietää ja tarkastaa ja varmistaa ja vielä epäillä kaiken päälle, niin eihän sitä ihminen ennää jouta elämähän ollenkaa! En mie jaksa semmosta. Mie luotan mieluhimmin.

Jollekin tuntuu luottavan miuhun ihan sokeesti, vaikka ei siellä oikeestaan oo mitään syytä siihen. Näin vaan mie vien sen paikkaan, jossa on hirviä määrä vieraita hevosia, ihmisiä, ääniä ja kaikkea kummallista, ja silti se sannoo, että no niin mihinkä me nyt mennään (eihän se tietenkään sano oikeasti mitään, mutta kyllä mie sen nään). Ja ko mie sanon, että mihin vaan, niin se tulee eikä kysele. Aika liikuttavaa miusta!

Pitäis varmaan ajatella enemmän niin ko Jolle. Jos on nälkä, nii syyään. Jos väsyttää, niin leväthään. Jos joku pelottaa, niin kattellaan ensin että mikä se on. Ja jos joku turvallinen tyyppi on sattunu siihen rinnalle ihmettelemään, niin ehkä ei oo mithään hättää.

Ihmiset tuppaa tekemään asioista kauhean vaikeita, kuten se yks etelän akka, joka kehtas ihmetellä ko mie näin kokemattoman kanssa lykkään mestaruuksiin. Mie kun en niin tykkää siitä sanasta - kokematon -, siinä ko on sellanen sävy ihan ko Jollelta mukamas puuttuis jotain. Niinko se olis jääny jostaki paitsi ja sitä pitäis nyt kiirellä alkaa paikkaamaan. Ei siitä mithään puutu! Eikä se oo mitenkään vajaa (omistajansa on), mutta se ei oo vaan vielä kerenny nähä kaikkea elämässä.

Eihän me varmahankaan pärjätä niille, jotka on vuosia yhessä harjotellu ja jotka tietää jo, miten niitten hevoset reagoi mihinkin asiaan. Mutta mie menen vähän sillä laila, että kathotaan mitä etteen tulee.

Eihän sitä vielä tiiä, pärjääkö Jolle. Ni kathotaan.

Oishan se komiaa, jos kuuluttaja sanois meijän nimet ja siihen perrään jonku hyvän sijotuksen! Kyllä mie siinä kohtaa varmaan soittaisin heti kotia. Sanoisin, että kuulkaas nyt, Jolle teki sen! Ja sitten sieltä kysyttäis, että mitä se teki ja mie selittäisin kauhean pitkään, vaikka ei ne siellä toisessa päässä paljoo ymmärtäiskään.

Ja jos niin ei käy, niin me voidaan myöhemmin harjotella lissää jos meitä vielä huvittaa. Ja jos jokus tullaan takaisin, niin tullaan.

Eihän sitä kaikkee tartte tietää etukätheen. Niinko vaikka miten kisat mennee tai mitä sielä tapahtuu tai mitään muutakaan.

Mennään ja kathotaan, kyllä net sielä tietää.