"Ylpeys ja ennakkoluulo"

Anki ei osannut sanoa tarkalleen milloin kaikki oli alkanut luisua alamäkeen. Ulkopuolinen olisi kyllä osannut osoittaa hetken jos toisenkin, jolloin kaikki näytti päällisin puolin ehjältä, vaikka säröt olivatkin jo olemassa. Mutta Ankille se oli kaunis, mutta petollinen harha siitä, että kaikki oli hallinnassa.

Se oli sitä jo silloin, kun hänen oma tallinsa vielä oli olemassa – ja kun se lakkasi olemasta.

Se oli sitä sinä yhtenä aamupäivänä, jolloin laskut alkoivat kasaantua keittiön mahonkipöydälle ja hän pohti pohtimistaan kerta toisensa jälkeen, yrittäen keksiä mistä leikata, mutta jokainen vaihtoehto tuntui toinen toistaan hyödyttömämmältä.

Se oli sitä, kun Anki katsoi keittiön ikkunan läpi islanninhevosiaan marraskuisessa hämärässä ja mietti, kuinka monta niistä pitäisi myydä, jotta saisi tilanteen vielä pelastettua.

Se oli se ääni, kun pankki sanoi, että se oli nyt siinä - ja se hetki, joka seurasi pitkän puhelun jälkeen kun hän käveli tyhjään kivitalliin ja Anki ymmärsi viimein jääneensä yksin.

Hän ei ollut enää Anki Frykberg, kilparatsastaja ja issikkatallin pitäjä, vaan hän oli Anki Frykberg, konkurssitapaus.

***

Kaiken tapahtuneen vuoksi mestaruuskisat tuntuivat samalta kuin kävelisi suoraan rikospaikalle. Anki tunsi tutun painon taas hartioillaan; katseet, kuiskailut ja odotukset, juorut, huhut ja skandaalilööpit. Verryttelyalueella sen aisti heti, ja Anki huomasi katseita, jotka nyökkäsivät kohteliaasti tunnistettuaan hänet, ja katseita, jotka viipyilivät hänen suunnassaan sekunnin liian pitkään. Joku supisi ratsastajakaverilleen ja vilkaisi heitä uudestaan. Ankin ei tarvinnut kuulla, mitä he sanoivat. Hän oli kuullut sen ennenkin.

Konkurssi. Velat. "Ja nyt se on jonkun toisen hevosella täällä."

Ihmiset tuntuivat aina täyttävän tyhjiä kohtia itse kun joku kompuroi elämässään, niin kuin juoruilu olisi jokin alkukantainen peruselintoiminto. Pahimman romahduksen aikaan joku oli väittänyt, ettei Anki ymmärtänyt islanninhevosista tuon taivaallistakaan. Joku kommentoi kaupan maustehyllyjen välissä, ettei Ankilla ollut tarpeeksi rahaa, talli ei ollut tarpeeksi tuottava. Toinen taas kirjoitti nettikeskusteluun, että kaikki tapahtunut oli ollut aina vain ajan kysymys ja Anki oli kaiken kukkuraksi riitaantunut kaikkien toimijoiden kanssa. Heinääkään ei enää kuuleman mukaan oltu toimitettu Löfgårdiin.

Ja rehellisyyden nimissä, eivät he kaikki väärässä olleet.

Verryttelyalueen ohitettuaan Anki silitti Sælan kaulaa ja keskittyi vain tuntemaan tamman lämmön sormiensa alla. Sæla ei tiennyt, että jokainen katse, joka seurasi heitä verryttelyalueelle, punnitsi ja tuomitsi, kuiskaili ja arvosteli enemmän Ankia kuin hevosta. Se ei tiennyt, että Anki oli joskus ollut täällä omilla hevosillaan, omaa issikkatalliaan ja omia valmennettaviaan edustamassa, ja se ei tiennyt, että se oli täällä niin sanotusti kakkossuunnitelman sanelemana.

Mutta Sæla ei välittänyt siitä mitä ihmiset ajattelivat. Se oli tässä tragediassa vain sivullinen uhri. Se vain odotti ja luotti siihen, että Anki kertoi sille, mitä olisi seuraavaksi edessä.

Ainakin sen elämä oli yksinkertaista. Anki taas oli kahden tulen välissä.

Kuulutus kajautti loppukesän paksuun ilmaan Ankin ja Sælan nimet. Yleisön kohina vaimeni supattelujen muodostamaksi huminaksi, jolloin Anki ymmärsi samantien kaikkien kiinnittäneen huomionsa kuulutukseen. Jääkylmät, pistelevät väristykset luikertelivat pitkin samettitakin verhoamaa selkää ja Anki joutui pakottamaan selkänsä pysymään suorassa.

Hän ei tiennyt mitä pisteitä tulisi saamaan. Hän ei tiennyt edes selviäisikö radan läpi romahtamatta, buuattaisiinko hänelle, ratsastaisiko hän paniikissa väärää askellajia tai pyörtyisikö hän näille sijoilleen. Sydän hakkasi rinnassa joka lyönnillä entistä voimakkaammin, niin voimakkaasti, että sen vaativan tykytyksen tunsi sormenpäissä asti.

Anki ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan suorituksen jälkeen. Hän tiesi vain, että hän oli taistellut pitkän ja kivisen tien tänne saakka, ja se oli ollut itsessään jo vaikeampaa kuin yksikään kilpasuoritus.

Kaikki tästä eteenpäin olisi lastenleikkiä.

Tuomari: "Teksti nappasi välittömästi tiukkaan käsikynkkään pitäen otteessaan taluttaen lukijansa läpi Ankin elämäntapahtumien ja ajatusten. Vaikka teksti esitteleekin epätoivoa, pientä itsepetosta vääjäämättömän edessä, konkurssin, selän takana supattavat kilpakumppanit (kukapa ei joskus olisi kuvitellut, pelännyt muiden ihmisten puhuvan juuri sinusta, nauravan juuri sinulle?).. Mukana on kuitenkin pieni toivonkipinä, päättäväisyyttä sekä tietysti Sæla. Kaikkiaan mainio tuotos, joka ei hahmon taustoja ja sielunelämää kuvittaessa unohda nitoa käsillä olevia kilpailuita mukaan. Sujuvaa, helppolukuista kerrontaa, jossa toistoa on käytetty taitavasti tehokeinona ja teksti rytmitetty hyvin kerrontaa sekä tunnetiloja tukemaan."