Tuomarin yleiskommentti luokasta: Valitettavan pieneksi jäänyt mestaruusluokka, jossa voitosta kamppaili kolme tasokasta tekstituotosta. Kaikista löytyi tunnetta ja kilpatunnelmaa, mestaruuksiin kuuluvaa kutkuttavaa jännitystä, voitontahtoa ja toiveikkuutta, realistista mahdollisuuksien pohtimista sekä itsensä toppuutteluakin. Viihdyin tuotosten parissa mainiosti päästessäni myötäelämään osallistujien kisatunnelmia! Voiton nappasi tällä kertaa tuotos, jota myötäelin kaikkein vahvimmin läpikäyden melkoisen tunneskaalan harmista riipaisevaan epäilykseen ja jälleen rauhaan. Loistotuotoksia kaikilla, onnittelut!
1. Siiri Löfberg (VRL-14355) - Gíslína frá Rökkurdís VH23-030-0192 (Luokka 4-käynti V.1)
Syyssateet olivat kastelleet ratsastuskentän puolittaiseksi mutavelliksi ja noustessani maankamaralta ylös sipaisin kämmenellä suurimmat hiekat pois kilpailuhousuistani jotka olivat muuttuneet sadasosasekunnissa uutuuttaan hohtavasta valkoisesta mustanruskean läikikkääksi. Puristin kädet nyrkkiin ja vedin syvään henkeä taistellaakseni kyyneleitä vastaan - turhaan, sillä kyynelkanavat olivat jo auenneet ja poskeni valtasivat lämpimät, mieltä kirvelevät kyyneleet.
"Sattuiko?" mieheni Einar kiirehti verryttelykentän laidalta luokseni, ja laski kätensä olkapäälleni. Väistin ja laskin katseeni varpaisiin. Ärsytti.
"Miten se tuolla tavoin teki?" Einar yritti lohduttaa esittämällä kysymyksen samalla, kun hän otti kypäräni lipasta kiinni suoristaakseen sitä. Mutisin jotain epäselvää vastaukseksi, sillä en todella tiennyt miksi Lina päätti kesken töltin kadota maailmankartalta ja samalla altani. Nostettuani katseeni varpaista huomasin, että kisahoitajamme Laura oli saanut vapaana liihottaneen ruunikonkimon tamman kiinni ja se seisoi naisen vierellä niin syyttömän ja tietämättömän näköisenä, ettei tosikaan.
"Pölvästi." sain sanottua, kun olin maleksinut takaisin ratsuni luokse joka katsoi minua takaisin korvat hörössä kuin todetakseen, että ai siinä sä oot, ihmettelinkin mihin sä jäit!
"Sulla on ihan hyvin tässä vielä verryttelyaikaa, niin kävele muutama kierros maasta käsin ja hyppää sitten takaisin kyytiin. Saat vähän aikaa relata oman mielen kanssa." Einar johti tekemistä. Vaikka en varmasti näyttänyt juuri tällä hetkellä kovinkaan onnelliselta, olin oikeasti onnellinen siitä, että Einar oli mukana - ilman häntä olisin varmaan pakannut Linan takaisin rekkaan ja lähtenyt kotiin starttaamatta laisinkaan mestaruusluokassa. Olin jännittänyt niin paljon starttia tämän tasoisessa luokassa, että tämänkaltainen vastoinkäyminen teki henkisesti todella kipeää. Tuntui nöyryyttävältä kävellä verryttelykentällä housut mudassa ja kypärä vinksin vonksin päässä. Tuntui siltä, että koko yleisö olisi tapittanut meitä säälivin katsein ja olleen valmiina kuiskuttamaan jotain ikävää vieruskaverin korvaan.
"Ratsasta ihan kaikessa rauhassa kaikkia askellajeja läpi ja yritä löytää rentous. Juttele sille jotain, niin varmistat sen että sä hengität itse. Luulen, että Lina on vähän virittyneessä tilassa siksi että sä oot itse siellä selässä vähän pinkeänä." Einar ohjeisti kentän keskellä vaihtaen hetkessä roolinsa aviopuolisosta valmentajaksi.
Kun uskalsin rentoutua ja istua syvälle satulaan, Lina pärskähteli tyytyväisenä allani ja venytti kaulaansa hieman pidemmälle rentouttaen samalla ylälinjaansa. "Jes, tosi hienoa tytöt." Einar hymyili lämpimästi, ja osoitti kädellään meitä. "Ja nyt kun lasket omat hartiat alas, kaikki palaset alkaa olemaan kohdallaan." mies tsemppasi edelleen.
Hymähdin. Suurin pelko, kiukku ja turhautuminen oli väistymässä mielestäni ja tilalle oli saapumassa jonkinlainen rauha ja usko siihen, että ehkä me sittenkin pystytään. Olin empinyt islanninhevosmestaruuksiin lähtöä paljon, sillä olen aina ollut jännittäjätyyppiä ja kynnys osallistua mestaruustason luokkaan omalla kasvatilla tuntui jotenkin extrasuurelta ja -ihmeelliseltä. Mutta nyt, kun Lina rentoutui silmin nähden ja se alkoi tuntumaan omalta itseltään selkään, tuntui, että tästä voisi sittenkin tulla jotain.
Puristin harjoitusravissa vatsalihaksiani ja tein pienen puolipidätteen, jonka myötä Lina siirtyi ravista käyntiin. Taputin sitä kaulalle, ja totesin tammalle ääneen meidän vuoron koittavan seuraavana.
"Se menee hienosti." Einar tsemppasi, johon mukana ollut Laura totesi, että nyt olisi meidän aikamme loistaa ja ottaa tähtihetkemme. Taikauskoinen Laura kaivoi taskustaan onnenrusetin, jonka kiinnitti vielä nopeasti Linan niskaharjaan letitettyyn ohueen, hyvin huomaamattomaan lettiin.
"Kyllä. Se menee hienosti." manifestoin itseäni, ja siirsin Linan raviin ohjatakseni sen ovaalibaanan sisääntuloon. Linan ravatessa energisesti baanaalle en voinut kuin hymyillä - persoonallinen pikkutammani oli valmiina suorittamaan päivän tehtävää reippain mielin, korvat iloisesti höröllään. Ja se rauha, joka sisälläni juuri oli, oli tällaiselle kilpailujännittäjälle jotain aivan uutta ja ihmeellistä - tuntui aivan siltä, kun kaikki tähdet ja planeetat olisivat loksahtaneet linnunradalla paikoilleen.
Tuomari: Kerronta suorastaan imaisi mukaansa, kertojan mukana oli erittäin helppo myötäelää tippumisesta aiheutunut harmi sekä se kuristava, riipivä epäilyksen tunne siitä, kuinka yleisö kuitenkin supattaa juuri omasta mokasta ikävään sävyyn. Ihastuttavan inhimillinen, samaistuttava kertojaääni, hyvin soljuva kerronta sekä mukavan elävää kieltä ilman sortumista turhiin krumeluureihin. Teksti, joka tuntuu ja puhuttelee.
2. Einar Löfberg (VRL-14355) - Feigur frá Ljóma VH21-030-0017 (Luokka Speedpassi P.2)
Tuuli syleili baanan yläpuolella heiluvia pohjoismaiden lippuja samalla, kun valmistuin tulevaan suoritukseen. Katsahdin lippurivistöä ja hymyilin. Tuntui fantastisen upealta olla kovatasoisissa mestaruuskilpailuissa hevosella, jonka kanssa yhteisiä vuosia oli kertynyt jo toistakymmentä - ja joka reilu kaksikymmentä vuotiaana osallistui kilpailuun elämänsä kunnossa. Mustapukeinen Feigur käveli baanalla korvat höröllään, ja sai yleisön hymyilemään sille lempeästi. Tuuli puhalsi sen harjan iloiseen leikkiin, ja taputin sen paljasta kaulaa viestiäkseni orille, että seuraavana olisi meidän vuoromme.
"Ei muuta kuin tsemppiä Rökkurdísin passikuninkaille!" kuulin jostain yleisöstä tutun huudon juuri ennen suoritustamme. Hymähdin, mutta yritin pitää kasvoni jollain tasolla peruslukemilla. Vaikka olimme jo vuosia kantaneet kotitallilla passikuninkaan titteliä, oli edessämme tällä hetkellä meille tärkeä suoritus, sillä olimme tulleet hakemaan emme sen enempää emmekä vähempää, kuin mestaruusluokan voittoa.
Feigurin siirryttyä passiin, istuin syvälle sen satulaan ja nojasin hieman taakse antaakseni sen selälle mahdollisimman paljon liikkumistilaa. Ori polki baanan pohjaa voimakkaasti, ja näin miten sen etujalat halkoivat ilmaa suurella liikelaajuudella. "Anna mennä poika!" kehotin oria ääneen ja tasapainotin hevosen kulkua nostamalla omaa kättäni hieman enemmän ylös. Feigur tiputti yhä edelleen takaosaansa paremmin allensa ja tunsi löytäneen vielä yhden lisävaihteiston, sillä nyt passi rullasi niin kuin mestaruustason luokan hevoselta voisi odottaakin.
Maalilinjan ylitettyämme en voinut enää pidätellä itseäni, vaan nousin kevyeen istuntaan ja nostin käteni ylös fiilistelläkseni suoritusta. Puin nyrkillä ilmaan ja kuulin, miten yleisö löi käsiään yhteen samaan tahtiin, kun Feigur polki baanan pohjaa.
Siirsin orin käyntiin ja hyppäsin sen selästä alas antaakseni sen kisahoitajallemme Lauralle kävelytykseen. "Sua odotetaankin jo haastatteluun." Laura hymyili ja nosti kätensä high fiveen osoittaakseen suorituksen olleen nappisuoritus. Silitin oria kaulasta ja napautin kilpailuhoitajalle pikaiset vitoset ennen kuin siirryin haastatteluun, johon oli ennakkoon kutsuttu muutamia ratsastajia, valmentajia ja islanninhevoskasvattajia.
"Kiitos paljon kattavasta suoritusraportista, kyllähän sen hölmömpikin ihminen näkee, että siinä seisoo tyytyväinen mies. Ennen, kuin päästän sut takaisin Feigurin luokse, niin kysyisin vielä, että nähtiinkö me tänään Feigurin viimeinen kilpailusuoritus kuten moni on uumoillut?" haastattelija kysyi, ja hymyili lämpimästi ojentaessaan mikrofonia takaisin.
"Niinhän me vähän kotipuolessa vaimoni Siirin kanssa ollaan juteltu, että Feigur saisi jo pikkuhiljaa väistää kilpailukentiltä ja puhuttiin, että Feigurin tasoisen hevosen olisi upeaa päästä päättämään kilpailu-uransa tällaisissa mestaruuskilpailuissa. Mutta - anteeksi jo valmiiksi vaimolleni - kyllä me tänään nähtiin niin elämäniloinen ja hyväkuntoinen hevonen joka nautti joka solullaan tuolla passisuoralla, että en tosiasiassa tiedä. Jos Feigur pysyy hyvässä iskussa, olisi häpeä olla tuomatta sitä näille areenoille - ei se ikä ole loppu viimein kuin numero." sain selvitettyä samalla, kun kurkkuuni muodostui puristava tunne. Tuntui ikävältä puhua tällaisista asioista, kun sitä toivoi yhteisiä hyviä vuosia Feigurin kanssa vielä vähintään kymmenen lisää.
"Se oli upea vastaus. En pidättele tämän enempää, saat nyt siirtyä takaisin hevosen luokse jännittämään luokan lopputuloksia - ja luulenpa, että sitä jännittää tänään muutkin kuin ratsastaja Einar ja taustajoukot." haastattelijanainen hymyili, ja osoitti kädellään haastattelun loppuneeksi.
Tuomari: Sujuvaa, hyvin kuljetettua kerrontaa, yksinkertaista mutta tehokasta kuvailua ja urheilujuhlan tuntua! Haastattelu toi mukavasti lisäväriä ja kilpatunnelmaa tekstiin erottaen sitä edukseen. Tässä tosiaan oli ammattiratsastaja mestaruusratsullaan, yleisön ja median huomion keskipisteenä. Erittäin onnistunut haastatteludialogi.
3. Einár Tómasson (VRL-10337) – Lokka frá Syndur (Luokka 5-käynti F.1)
Musta karva kiilsi syksyisten auringonsäteiden osuessa sen pinnalle peruuttaessani Lokkaa ulos hevosautosta. Yritin parhaani mukaan piilottaa jännitykseni, sillä nämä olisivat minulle ensimmäiset mestaruuskisat vuosiin. En tiennyt oliko täysin hullua osallistua näihin kilpailuihin tunnettuani Lokkan vasta vuoden verran, mutta toisaalta tavoitteenani ei ollut – ainakaan vielä tällä kertaa – mestaruus. Tokihan jos sattuisi käymään niin onnellisesti, jotta mestaruuden Lokkan kanssa voittaisimme, olisin siitä todellakin iloinen. Kuitenkin yritin pitää ajatukseni realistisina sillä sitä kautta olisi pienempi mahdollisuus pettyä, kunhan lopullinen sijoituksemme selviäisi.
Viimeisenkin kavion osuessa kisapaikan maaperälle, pyysin tammaa peruuttamaan vielä muutaman askeleen, jotta sain itsekin tilaa astua pois rampilta, ennen kuin pyysin Lokkaa kääntymään, jotta saatoin lähteä taluttelemaan tammaa hieman. Mustat korvat pyörivät tiukassa hörössä kuunnellen kisapaikan ääniä. Lokkan saatua hetken oikoa jalkojaan kuljetusmatkan jäljiltä, talutin tamman auton vierelle ja sidoin sen kiinni hevosten kiinnittämiseen tarkoitetusta renkaasta. Ujutin käteni paksun mustan harjan alle ja nautin hevosen hohkaamasta lämmöstä kättäni vasten samalla kun siltin mustaa kaulaa pitkin rauhallisin vedoin. Kuitenkaan liikaa aikaa minulla ei ollut hukattavaksi, joten jouduin lopettamaan pienen maadoitushetkeni ehkä jopa hieman vastahakoisesti.
Varustaessani Lokkaa aloin oikeasti ymmärtämään, jotta olisin kohta taas starttaamassa mestaruuskilpailuissa. Ehkä se, että näitä kilpailuita varten en ollut joutunut keräämään kvaaleja sai asian tuntumaan omalla tavallaan absurdimmalta, tai ehkä en vain ollut vielä sisäistänyt sitä, että oikeasti olin mestaruuskisoissa. Lokkan ollessa varustettuna ja ponnistettuani tamman selkään, omanlaisensa rauhallisuus tuntui valtaavan minut. Vaikka tämä olisikin minulle ensimmäinen kerta näissä kilpailuissa, ei kilpaileminen ollut minulle mitään uutta ja tietäisin kyllä mitä minun tulisi tehdä. Vaikka meillä oli Lokkan kanssa lyhyt historia takanamme, eikä tamma välttämättä ollut aina se 5-käyntiratojen kirkkain tähti, tämä olisi meidän hetkemme.
Antaessani Lokkan kävellä vapaalla ohjalla kisa-alueella – ainakin niillä osilla missä ratsastaminen oli sallittua – annoin katseeni harhailla pitkin poikin maisemaa. Suomi oli ihan erilainen verrattuna islantiin mutta erilaisiin maisemiin oli silti aina mielenkiintoista tutustua. Mustan tamman käveltyä tarpeeksi kauan ja varmistettuani jotta saatoimme siirtyä verryttelemään, oli aika suorittaa hyväksi toteamamme verryttelyrutiini. Vaikka kuinka yritin, en kuitenkaan voinut täysin olla seuraamatta, miten muut verryttelivät omia ratsujaan, vaikka tiesinkin että tässä kohtaa olisi ihan turhaa lähteä tekemään muutosta hyväksi havaittuun. Pahimmillaan kun viimehetken muutokset voisivat pilata suorituksemme ja mä en ollut valmis ottamaan sitä riskiä näissä kilpailuissa.
Ratsukko ratsukolta oma vuoromme läheni ja tunsin kuinka perhoset alkoivat taas kutittamaan sisuskalujani. Pysäytin mustan ratsuni verryttelyalueen reunalle, sellaiseen paikkaan, jossa toivoin, että emme olisi tiellä ja sujautin käteni tamman paksun harjan alle. Käteni hakiessa paikkaansa Lokkan kaulalta, suljin silmäni ja yritin keskittyä vain ratsuni hohkaamaan lämpöön sekä sen hengityksen tahtiin. Samalla yritin rauhoittaa omankin hengitykseni ja keskittyä vain juuri tähän hetkeen. Vielä siinäkin vaiheessa, kun ratsastin Lokkan kisaradalle tunsin omanlaista kutkutustaan sisuskaluissani. Yritin kuitenkin hengittää syvään ja vain vielä kerran keskittyä tähän hetkeen. Lokkan ensimmäisen kavion osuessa ovaaliradan hiekalle sain aivoni vihdoin ja viimein käännettyä kisamoodiin. Ennen kuin Lokka oli edes kunnolla radalla, pyysin tammaa jo liikkumaan edustavasti eteenpäin, sillä halusin että tamma tekisi parhaan mahdollisen vaikutuksen heti ensimmäisestä töltti askeleesta alkaen. Vaikka yritin parhaani, Lokkan töltin tahti pääsi välillä livahtamaan hieman liian hitaaksi.
Siirtäessäni Lokkan hitaasta töltistä raviin, mä olin tyytyväinen siitä, että mun ajatuksilleni oli jokin muu kohde kuin se, mitä viimekuussa oli käynyt. Lokka oli sen verran töltti vahva, että sain keskittyä pitämään tamman ravilla. Nopeampaa kuin halusin, olimme kuitenkin kiertäneet ovaaliradan ja oli aika pyytää Lokka käyntiin. Vaikka ajattelisi että 125 metriä olisi pitkä matka, jonka aikana kerkeäisi tekemään, vaikka ja mitä, tuntui puolikas kierros vain lentävän askeleen päässä ja sainkin valmistautua siirtämään Lokkan laukkaan. Laukka-askeleiden rummuttaessa ovaaliradan pintaa, musta tuntui, että saatoin oikeasti nauttia tästä hetkestä. Varmistuttuani jotta Lokka pysyi laukalla, mä tajusin, että me oikeasti otettiin osaa mestaruuskilpailuihin. Kierroksen täyttyessä ja pyytäessäni Lokkan laukasta passiin musta tuntui kuin mä olisin ratsastanut elämäni parhaan laukka passi siirtymisen.
Viimeisenkin kierroksen ollessa ohitse ja hidastaessani Lokkan takaisin käyntiin ja ratsastaessani tamman ulos ovaaliradalta, mulla oli omalla tavallaan myös sellainen olo, että mä olisin antanut kaikkeni. Enää täytyi vain odottaa mihin asti se riittäisi.
Tuomari: Hahmon ajatuksiin sekä tunteisiin pääsee hyvin mukaan, ja alun realistiset kilpasuunnitelmat pienine heräilevine mestaruustoiveineen ovat oiva tapa luoda suhdetta kertojan ja lukijan välille. Kukapa ei moisiin ajatuksiin samaistuisi! Mukava läpileikkaus niin kisapäivään sekä etenkin kertojahahmon ajatuksiin; hahmo analysointeja luki mielellään.
Gennäsin ravirata
virtuaali.mari@gmail.com